Jotenkin ahdistaa. Aika hassua sinänsä, en mä ole mitenkään ahdistunut taikka masentunut ihminen. Tietääkseni. Mutta olen yksin kotona. Tai, onhan porukat kotona ja täällä on vielä siskon tyttö hoidossa. Mutta oon silti yksin ajatusteni kanssa.
  Ja ne ahdistavat. Omat ajatukseni siis. En tykkää olla yksin. Koska rupean ajattelemaan kaikkea mitä olen niin kovasti yrittänyt työntää mielestäni pois. Tiedän kyllä että jossain vaiheessa pitäisi kohdata omat ongelmansa ja yrittää selvittää ajatuksiaan. Mutta en halua. On paljon helpompaa vain olla ajattelematta. Olen jo useita vuosia elänyt tällä tavalla ja samalla luonut itsetäni älyttömän tyhmän kuvan. Edes parhaimmat ystäväni eivät tunne minua kunnolla. Ja ei se edes haittaa itseäni.

Jotenkin tuntuu siltä että tämä uusi vuosi toisi muutoksia mukanaan. Ainakin haluan toivoa niin. Olen aina unelmoinut paremmasta elämästä ja siitä että joku, tai jokin, tulisi pelastamaan minut täältä metsän keskeltä. En tarkoita sitä, etteikö minulla olisi suhteellisen hyvät vanhemmat ja hyvät koti-olot, ihanat kaverit ja uudessa koulussakin on mukavaa. Mutta ainahan sitä haluaa jotain enemmän? Sehän on pelkästään inhimillistä.
  En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta kai se muutos sitten lähtee itsestä. Ei sitä voi vain odottaa että muut tekee kaiken puolestasi. Ennen odotin aina kaikkien muitten tekevän kaiken. Jokaisesta pikku asiasta lähtien. Tiesin, että olen äärettömän laiska ja tiesin aina että asialle pitäisi tehdä jotain. Mutta en ikinä tehnyt mitään. Lopetin urheilun muutama vuosi sitten ja se kyllä kaduttaa. En minä mitenkään läski ole, mutta kuntoni on päässyt rapistumaan niin että oikein hävettää. Tuosta tuo eka muutos sitten lähteekin. Rupean urheilemaan enemmän. Tiedän miltä tuo kuullostaa, kaikkihan aina noin sanovat, ja olen itsekin sanonut noin vaikka kuinka monta kertaa tahansa. Nyt vain tiedän että teen sen. Sillä on jotenkin ihan erilainen fiilis kuin ennen.
  Hm. Jotenkin tuntuu siltä että olen jollain tapaa kasvanut henkisesti lähi-aikoina. Ei tässä mitään maata mullistavaa ole edes tapahtunut, mutta jotenki tuo henkinen kasvu on hiipinyt pikku hiljaa aivoihini. En kumminkaan väitä että olisin mitenkään aikuistunut, se olisi aivan liian tylsää. Enkä halua edes aikuistua. Ajatuskin siitä rupeaa ahdistamaan.
Mutta niin. Jotenkin olen alkanut olemaan enemmän sinut itseni kanssa. Tai ajatusteni. Taisiis hm. Kirjoitan vähän ristiriitaisesti tästä, tiedän. Tätä tunnetta on vaikea selittää. Voin silti yrittää. Olen sinut ajatusteni kanssa, mutten halua ajatella niitä, silla rupeaa ahdistamaan, vaikka olenkin sinut niitten kanssa, ja periaatteessa voin kyllä ajatella niitä, niinhän teen nyttenkin, mutta oikeasti haluaisin vain unohtaa koko asian.

On ikuisuus siitä milloin olisin viimeksi kirjoittanut kunnolla jotakin. Kai se johtuu jotenkin siitä kuinka sekaisin olin ennen. Nyt osaan pitää ajatukseni järjestyksessä. Ennen en pystynyt siihen. Ja kirjoitus hyttynen pisti taas :----) Kyllä, harrastin kirjoittamista aktiivisesti pari vuotta sitten, mutta sitten se jotenkin vain jäi pois. Ei millään innostanut. Pidin täälläkin blogia jossain vaiheessa mutta se tunnus on päässyt unohtumaan :D

Tässä ekassa postauksessa oli tarkoituksena hieman esittäytyä jotenkin, mutta oli pakko päästä kirjoittamaan nuo sekavat ajatukset pois. Enkä odotakaan sitä että joku saisi selvää minusta. Ja jotenkin tuntuu tyhmältä esittäytyä omassa blogissaan? Sillä tuntuu vähän siltä että kukaan kumminkaan tätä tule lukemaan. Ja jos lukee, niin kai ihmiset oppii minusta jotakin kirjoitusteni perusteella?